Olavinlinnan muurien katveessa tungeksii amerikkalaisia, saksalaisia ja kotimaisia turisteja. Kansallispukuiset opiskelijatytöt paimentavat hälisevää laumaa. Kepään kesäkuvaan liittyy muutakin: rakkausseikkailuja, mustasukkaisuutta. Murha. Ja toinen murha...
Eeva Tenhusen esikoisdekkari Mustat kalat ilmestyi ensi kertaa vuonna 1964 ja saavutti oitis loistavan arvostelumenestyksen.
Olipa veikeä dekkari puolen vuosisadan takaa. Olavinlinnassa tapahtuu murha, ja opasporukan kesä saa melkoisen käänteen... Olihan tämä varsin arvattava setti, mutta todella viihdyttävä lukukokemus ja hauskaa ajankuvaa.
Mainio kepeä salapoliisiromaani, jota edes ajan hammas ei ole liiaksi syönyt. Nopealukuinen, minäkin luin yhdessä illassa. Voisin sanoa, että neljäs tähti jäi saamatta vain siksi, että syyllinen oli vähän turhan itsestäänselvä, viimeistään kirjan puolivälistä lähtien.
Tarkemmin sanottuna varmaankin 2,75 ois osuvampi arvostelu. Lähti ehkä vähän hitaasti käyntiin niin kuin näillä tuppaa olemaan tapana, mutta äityi kyllä kutkuttavan jännittäväksi niin ettei kirjaa malttanut laskea alas ja puolivälin jälkeen aina loppuun saakka riitti yllättäviä paljastuksia ja käänteitä. Tykkäsin kyllä, enemmän kuin osasin alunperin odottaakaan.
Eeva Tenhusen dekkari Mustat kalat tuli vastaani Yle Areenan kätköistä löytyneenä jännityskuunnelmana. Yliopisto-opiskelija Liisa viettää kesän Olavinlinnassa turistioppaana työskennellen ystäviensä kanssa.
Pidin kesäisen Savonlinnan kuvailusta ja oppaan työssä sattuvista kommelluksista. Vaikka kyseessä on rikosromaani, meno ei ole kovin veristä. Valitettavasti onnistuin arvaamaan murhaajan.
Kepeä suomalaisen dekkarikirjallisuuden klassikko. Kivaa huumoria ja ironiaa. Ei tässä mitään ainutlaatuista ollut, mutta pätevä lajinsa edustaja. Sitä jäin miettimään, oliko Olavinlinnassa 1960-luvun alussa todellakin niin paljon ulkomaisia turisteja, kuin kirja antaa ymmärtää.
Eeva Tenhusen esikoisromaani "Mustat kalat" on melko perinteinen murhamysteeri, jossa yliopistossa historiaa opiskeleva Liisa pestautuu kesäoppaaksi Olavinlinnaan, mutta joutuu sitten keskelle murhavyyhteä kun eräs hänen kollegoistaan löydetään hengettömänä linnan muurien sisäpuolelta.
Tenhunen on kirjoittanut melko perinteisen murhamysteerin, joka huipentuu loppuratkaisuista kliseisimpään: rikoskomisario kerää kaikki epäillyt samaan huoneeseen ja selostaa sen jälkeen miten selvitti syyllisen.
Vuonna 1964 ilmestynyt romaani henkii julkaisuajankohtansa tunnelmaa, joka nykyisellään tuo mieleen vanhat Suomi-filmit: henkilöhahmoja neiditellään ja herroitellaan, puhutaan hipoista ja niin edelleen. Vaikka miljöö olisi herttainen, on ihmiskuvaus kaikkea muuta. Luurankoja löytyy yhden jos toisenkin henkilöhahmon kaapista.
Vaikka olin kuullut kirjasta paljon hyvää, niin pikkuisen mitäänsanomattomaksi lukukokemus jäi.
Tenhusen dekkaria voi verrata huoletta Agatha Christien teoksiin, sillä molemmissa on samanlaista viehättävyyttä, lämpöä ja nokkeluutta. Luin Mustat kalat sitkeästi loppuun parvekkeella, vaikka ilta alkoi jo uhkaavasti pimetä eikä valonlähteenä ollut lamppua. En vain yksinkertaisesti halunnut liikkua yhtään mihinkään ennen viimeistä sivua, koska olin äärettömän koukussa.
En ole kertaakaan Christien kirjoissa arvannut murhaajaa (paitsi tietysti silloin, jos olen nähnyt aiemmin tv-sovituksen), joten siinä mielessä Tenhusen kirja ei ihan pärjää rikoskuningattarelle. Päättelin syyllisen hieman yli puolenvälin jälkeen, mutta jännitys pysyi silti hermoja raastavana kun odotti miten ratkaisuun päädytään ja mitä sen jälkeen tapahtuu.
Ympäristön uskottavuus tulee Tenhusen omista opiskelukesien opaskokemuksista. Stereotyyppisille turisteille ivaillaan lempeästi: amerikkalaisilla on hirveä kiire ja italialaiset yrittävät vokotella kauniita opastyttöjä. Huumoria löytyy myös opiskelukuvauksista ja henkilöt ovat sekä uskottavia että mielenkiintoisia (vaikka Liisa muistuttaakin välillä pyörtyilevää linnanneitoa, se on lähinnä huvittavaa eikä ärsyttävää). Missään vaiheessa ei tunnu omituiselta, että mukavienkin henkilöiden kaapeissa on luurankoja.
Yleensä vuodenajat eivät vaikuta kirjavalintoihini, mutta aina välillä tulee vastaan sellaisia opuksia, jotka sopivat erityisen hyvin kesään. Tämä on yksi niistä. Jatkan ehdottomasti Tenhusen parissa jossain vaiheessa, ja toivottavasti sekä miljöö että henkilöt pysyvät yhtä viehättävinä.
PS. Jos et halua tietää Liisan myöhemmistä vaiheista, älä lue Tenhusen Wikipedia-sivua. Onnistuin spoilaantumaan eräästä asiasta, ja vaikka ihan myönteinen juttu se oli, niin olisin halunnut mieluummin hihkua onnesta vasta seuraavaa kirjaa lukiessani.
"Schwarze Fische, Eeva Tenhunen, müssen einem diese Namen etwas sagen? Vielleicht als Einstieg, Freunde der skandinavischen Krimis kennen und würdigen Leena Lehtolainen. Diese wiederum schrieb ihre Lizentiatenarbeit an der Universtät Helsinki über die Krimis von Eeva Tenhunen. Schwarze Fische behandelt einen Mordfall im Olavinlinna, der Burg von Savonlinna in Ostfinnland. Er spielt 1964 und wurde auch zu diesem Zeitpunkt geschrieben. Damit schildert er eine Zeit die fast schon historisch ist. Deshalb sollten nicht nur Krimifreunde sondern auch Finnlandgeneigte zugreifen."
Tenhusen kirjat ovat kuin pääsisi hyvälle ystävälle kylään: voi huokaista helpotuksesta, potkaista kengät jalasta ja käpertyä sohvalle varmana siitä, että tässä seurassa vietetty aika tuo pelkästään hyvää mieltä. Ei ehkä dekkarina hirvittävän vaikeasti ratkaistava, mutta niiiin viehättävää luettavaa. Eikä pelkoa yliraakuudesta.
Loistava klassinen salapoliisiromaani. Eeva Tenhusen tarinankerronta viehätti, rikos oli sopivan monimutkainen ja lopun christiemäinen huipennus osuva. Kaiken lisäksi petasin itse aivan väärää henkilöä syylliseksi, pahus! Mainiota sadepäivän lukemista.
Christiemäinen salapoliisiromaani kuin suoraan oppikirjasta. Kesäinen tunnelma. Ehkä pitäisi käydä Olavinlinnassa hahmottaakseen kaikki tapahtumapaikat selkeästi.