Iina Kohosen "Kaksipäinen koira ja muita eläimiä Neuvostoliiton tieteessä" (Tammi, 2024) kertoo kulkukoirista, jotka valjastettiin vetämään itänaapuriIina Kohosen "Kaksipäinen koira ja muita eläimiä Neuvostoliiton tieteessä" (Tammi, 2024) kertoo kulkukoirista, jotka valjastettiin vetämään itänaapurimme tieteellisen tutkimuksen vankkureita. Keskiöön nousevat Vladimir Demihovin tekemät melko kammottavat elinsiirtokokeet moskovalaisille kulkukoirille (sieltä kirjan nimi) sekä Neuvostoliiton avaruusohjelmaan osallistuneet koirat. Kirjassa käsitellään myös yleisemmin tieteen etiikan ja eläinkokeiden historiaa.
Avaruustutkimusta käsittelevä loppupuolisko kiinnosti minua eniten. Loppuvuodesta 1957 avaruudessa käynyt Laika on "rakettikoirista" epäilemättä kuuluisin, mutta sen lisäksi oli muitakin, vähemmälle huomiolle jääneitä koiruuksia. Esimerkiksi Otvaznaja-niminen koira kävi avaruudessa peräti viisi kertaa. Kiinnostava oli lukea muun muassa siitä, miten koirat olivat kosmonauteille vähän niin kuin nelijalkaisia kollegoita, joista pidettiin huolta ja joiden menehtymistä onnettomuuksissa surtiin - toki epävirallisesti ja yksityisesti, sillä Neuvostoliitolle tyypilliseen tapaan epäonnistuneista kokeista ei tietenkään tiedotettu julkisuuteen.
Kokonaisuus jäi vähän hajanaiseksi. Olen sillä tavalla vähän hassu lukija, etten oikein haluaisi kirjailijan sisällyttävän itseään kirjansa sivulle. Jos kirjassa olisi ollut vähemmän Iinaa ja enemmän Laikaa, olisin epäilemättä voinut antaa kirjalle kolmannenkin tähden....more
Neuvostoliitto ei tainnut ikinä olla tunnettu sarjakuvistaan, eikä oikeastaan ihmekään, kun yrittää lukea "Venäjän vallankumous - miten se tapahtui?" Neuvostoliitto ei tainnut ikinä olla tunnettu sarjakuvistaan, eikä oikeastaan ihmekään, kun yrittää lukea "Venäjän vallankumous - miten se tapahtui?" (SN-kirjat, 1986) -albumia. Lukijalle tarjotaan melko raskassoutuinen tietopaketti Venäjän vallankumouksesta, toki asioita sopivasti painottaen ja puolueen virallista näkemystä tapahtumien kulusta tukien. Kuvallinen ilmaisu on sekin aika jäykkää ja hämmentävä ruutujako vaikeuttaa hetkittäin lukemista....more
Englantilainen sotahistorioitsija Antony Beevor pureutuu uudessa tietokirjassaan "Venäjän vallankumous ja sisällissota" (WSOY, 2022) Venäjällä ja sen Englantilainen sotahistorioitsija Antony Beevor pureutuu uudessa tietokirjassaan "Venäjän vallankumous ja sisällissota" (WSOY, 2022) Venäjällä ja sen itsenäisyytensä ensiaskeleita ottaneissa naapurivaltioissa käytyyn konfliktiin, joka sikisi tsaarin ajan hallinnosta, syntyi ensimmäisen maailmansodan kurimuksesta ja johti miljoonia ihmisiä nieluunsa temmanneeseen kärsimysnäytelmään.
"Venäjän vallankumous ja sisällissota" osoittautui raskaaksi luettavaksi. Selkeän kokonaiskuvan saaminen oli hankalampaa kuin odotin. Sota ei ollut yksinomaan venäläisten keskinäinen välienselvittely, vaan mukana oli muun muassa englantilaisia, kiinalaisia, amerikkalaisia, japanilaisia, ranskalaisia, saksalaisia, puolalaisia, tsekkejä ja tietysti kaikkia itsenäistymään pyrkineiden reunavaltioiden asukkaista koostuneita joukko-osastoja. Taisteluita käytiin monella eri rintamalla ja komentajaportaassa hääri runsaasti erilaisia hahmoja, joiden asemaa ja roolia sai kertailla. Sotaonnen vaihdellessa loikkaaminen leiristä toiseen ei ollut mitenkään tavatonta.
Suomen sisällissodan tapahtumia käsitellään muutaman aukeaman verran. Vuoden 1918 terrorista puhuessaan Beevor käyttää esimerkkinä Kouvolan suuntaan sijoitettua kauhutarinaa, joka ei nykytutkimuksen mukaan taida pitää paikkaansa. Lähteenä hän käyttää saksalaiskomentaja Rüdiger von der Goltzin muistelmia. Lukijalle herää väkisin kysymys, mahtaako teoksessa olla enemmänkin sotapropagandan värittämiä juttuja, joilla ei ole sen kummempaa todellisuuspohjaa!
Ei sillä: Venäjän sisällissota oli tavattoman julma, eikä toista osapuolta voi pitää paljon toista parempana. Todistajanlausunnot puhuvat karua kieltään toinen toistaan verisemmistä joukkomurhista, teloituksista ja raiskauksista. Siviilit saivat osansa, paitsi suoranaisen väkivaltana mutta myös nälänhätää aiheuttaneina viljan pakko-ottoina. Juutalaisia tuntuivat vihaavan kaikki, pogromit olivat yleisiä.
Beevorin näkökulma tuntuu olevan enemmän valkoinen kuin punainen ja sitä on höystetty melko raskaalla kädellä englantilaisin maustein, tai ainakin minusta tuntui välillä että Winston Churchillin näkemyksiä Venäjän tapahtumista nostettiin valokeilaan vähintään yhtä paljon kuin vaikkapa V.I. Leninin.
Verenvuodatuksen viimein loputtua bolsevikit voittivat, mistä seurasi toinen toistaan kamalampia juttuja Venäjän historiassa. Lukijana jäin toki miettimään, mitä valkoisten voitto olisi sitten mahtanut maailmanhistorialle merkitä, etenkin kun heidän edustamansa vanha tsaarinvalta ei ollut mikään onnela sekään. Olisiko itänaapurista voinut tulla jonkinlainen demokratia? Kukapa tietää, mutta ainakaan valkoisten agendalistalla ei ollut Suomen tai muiden reunavaltioiden itsenäisyys, mikä osittain romutti heidän mahdollisuuksiaan sisällissodassa.
Unto Parvilahden "Berijan tarhat" (Otava, 2004) ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1957. Se oli ensimmäisiä Neuvostoliiton vankileirijärjestelmää käsiUnto Parvilahden "Berijan tarhat" (Otava, 2004) ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1957. Se oli ensimmäisiä Neuvostoliiton vankileirijärjestelmää käsitteleviä teoksia ja joutui osaksi pientä sisäpoliittista sensuurikampanjaa, sillä presidentti Kekkonen kimmastui teoksen esittämistä väitteistä ja pyysi kustantajaa jättämään uudet painokset ottamatta. Kirja herätti joka tapauksessa aika paljon huomiota meillä ja muuallakin, sillä se käännettiin useille eri kielille.
Unto Parvilahti (os. Boman) kuului niiden parinkymmenen miehen joukkoon, jotka valvontakomission toimesta pidätettiin ja luovutettiin Neuvostoliittoon vastoin maamme lakia. Sisäministeri Yrjö Leinon mukaan "Leinon vangeiksi" nimitetyistä henkilöistä osa ei selvinnyt hengissä takaisin. Parvilahti kuvaa "Berijan tarhoissa" kokemuksiaan niin pahamaineisessa Lubljankan vankilassa kuin Temnikovskin pakkotyöleirillä. Neuvostoliitto ei silti päästänyt otteestaan viiden vuoden tuomion lusimisen jälkeenkään, vaan sitä seurasi karkotus Jenisei-joen varrelle Siperiaan. Vasta Stalinin kuoltua hänelle tarjoutui mahdollisuus palata takaisin kotimaahan.
Parvilahti kertoo melko kokemuksistaan varsin kiinnostavasti. Neuvostoliiton oloista hän antaa sen verran purevan ja negatiivisen kuvan, että se on takuulla ollut ristiriidassa YYA-sopimuksen virallisen linjan kanssa. Lienee silti syytä muistaa, ettei Bomanin oma tausta SS-miehenä ja kotimaisena kansallissosialistina ole putipuhdas. "Berijan tarhojen" tarjoilema näkemys juutalaisista onkin negatiivinen kaikkine antisemitistisine kliseineen.
Vuoden 2004 painoksen lopusta löytyvät Erkki Vettenniemen kirjoittamat jälkisanat, jossa hän kertoo tuolloisen, nyt jo osin vanhentuneen tutkimustiedon pohjalta Unto Parvilahden epämääräisistä elämänvaiheista ja urasta Waffen SS:n riveissä, asettaa hänen sanomisiaan perspektiiviin ja oikoo samalla kirjassa esiintyneitä virheellisyyksiä. Ei yhtään tyhmempi idea ajatellen myöskään tätä päivää, jolloin tiedämme paitsi enemmän, myös kiinnitämme runsaasti huomiota vanhojen kirjojen kieleen ja asenneilmastoon.
Englantilaisen Rodric Braithwaiten "Moskova 1941" (WSOY, 2007) käsittelee toisen maailmansodan massiivisimpiin taisteluihin kuulunutta kamppailua NeuvEnglantilaisen Rodric Braithwaiten "Moskova 1941" (WSOY, 2007) käsittelee toisen maailmansodan massiivisimpiin taisteluihin kuulunutta kamppailua Neuvostoliiton pääkaupungista. Saksalaisten hyökkäyksen voima vei Wehrmachtin tykinkantaman päähän Moskovasta. Neuvostoliitto horjui pahemman kerran, mutta ei kukistunut ja puna-armeija onnistui pysäyttämään vyöryn joulukuussa 1941. Stalinin vainoista huolimatta kansa yhdistyi taistelemaan hyökkääjää vastaan.
Tietokirja vertautuu nimeään myöten Antony Beevorin teoksiin, vaikka ei ehkä ihan niin mukaansatempaavaa luettavaa olekaan. Sotahistoriallisten käänteiden lisäksi kirjassa tuodaan esille yksittäisten ihmisten kokemuksia ja kohtaloita maailmanpalon keskellä.
Sotakuvauksessa ei jumituta ainoastaan taistelutapahtumiin ja sisäpolitiikkaan, vaan esille nostetaan myös kulttuuripoliittinen näkökulma. Elokuvaa, balettia, kaunokirjallisuutta, teatteria ja musiikkia (NKVD:llakin oli kuulemma oma jazz-yhtye) nostetaan ilahduttavissa määrin esille.
Neuvostoliiton kokemat tappiot ja siviiliväestön kärsimykset olivat käsittämätöntä luokkaa, eikä sinänsä ole ihme, että ns. suuren isänmaallisen sodan muisto on iskostunut niin voimakkaasti venäläiseen mielenlaatuun. Surullista nykytilannetta Ukrainassakin yritetään iskostaa kansalaisten mieliin "fasismin vastaisena taisteluna"....more
Johanna Aulénin "Tsernobylin koirat" (WSOY, 2022) kertoo sarjakuvan keinon vuonna 1986 tapahtuneesta Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta, ihmisistäJohanna Aulénin "Tsernobylin koirat" (WSOY, 2022) kertoo sarjakuvan keinon vuonna 1986 tapahtuneesta Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta, ihmisistä reaktorin varjossa sekä alueella vaikuttavasta villikoirapopulaatiosta, joka sai alkunsa kun alueelta evakuoidut ihmiset eivät voineet ottaa lemmikkejään mukaansa. Sarjakuva kärsii pikkuisen jäykästä kuvituksesta, mutta muuten paketti on sangen oivallinen. Tulinpa myös oppineeksi aiheesta jotakin uutta!...more
Fred Neidhardtin ja Fabrice Tarrinin "Piko ja Fantasio Neuvostoliitossa" (Story House Egmont, 2021) ilmestynyt meillä Pikon ja Fantasion uudet seikkaiFred Neidhardtin ja Fabrice Tarrinin "Piko ja Fantasio Neuvostoliitossa" (Story House Egmont, 2021) ilmestynyt meillä Pikon ja Fantasion uudet seikkailut -sarjassa, ja nyt kyseessä on tosiaankin tuore tarina, eikä aiemmin kääntämättä jääneitä ylijäämäjuttuja.
Sankareittemme tie vie nyt Neuvostoliittoon, sillä KGB on siepannut Sieninevan kreivin ja yrittää käyttää tiedemiehen neroutta kommunismin levittämiseen joka puolelle maapalloa. Mitä Siperia opettaakaan sankareillemme? No, ainakin sen, ettei sen enempää kommunismi kuin äärimmäinen kapitalismi toimi.
Neidhardtin satiirinen ja ensisijaisesti aikuisille suunnattu käsikirjoitus sijoittuu jonnekin 1960-luvulle ja siinä vinkkaillaan paitsi klassisten agenttitarinoiden, myös Niilo Pielisen ja totta kai myös Tintti Neuvostojen maassa -seikkailun suuntaan. Seikkailu menee ehkä loppupuolella vähän överiksi, mutta hei, on tämä silti keskivertoa parempi Piko & Fantasio.
Sampo Terhon "Olev Roosin kyyneleet" (WSOY, 2021) tarttui lukulistalleni kiinnostavan aiheensa vuoksi, ja ehkäpä vähän uteliaisuudestakin. Millaisen hSampo Terhon "Olev Roosin kyyneleet" (WSOY, 2021) tarttui lukulistalleni kiinnostavan aiheensa vuoksi, ja ehkäpä vähän uteliaisuudestakin. Millaisen historiallisen romaanin entinen kulttuuriministerimme olisi saanut aikaiseksi?
"Olev Roosin kyyneleet" koostuu kolmesta osasta, joista ensimmäisessä seurataan neuvostomiehityksen alkuvaiheita 1940-luvulla, toisessa paneudutaan Olevin vaiheisiin 1960-luvulla Hrustsevin aikaan ja viimeisessä koetaan viimein Viron vapautuminen ja liittyminen Euroopan Unioniin. Eteläisen naapurimaamme lähihistorian keskeiset vaiheet metsäveljineen ja kolhooseineen tulevat siis tutuiksi siinä missä päähenkilönkin.
Saarenmaalaisessa pikkukylässä elävä Olev rakastaa lukemista ja on oppinut kirjoista yhtä jos toista, mutta on kaikesta huolimatta vähän toistaitoinen ja kanssaihmistensä mielestä omalaatuinen hahmo.
Terhon kertoja on kaikkitietävä, mutta myös kaiken selittävä, ja lukijalle kerrotaan moneen otteeseen miten Neuvostoliiton järjestelmä oli kaikin puolin epäonnistunut. Näinhän se on, vaan luullakseni asia olisi tullut selväksi ilman rautalangasta vääntämistä.
Yleinen sentimentaalisuus ja originelli päähenkilö tuovat mieleen kaikuja Robert Zemeckiksen Forrest Gumpista (1994).
Lopussa tuli vähän sellainen olo, että tässäkös tämä sitten oli, ilman mitään suurempaa huipennusta tai juonenkäännettä. Edes Olevin isän kohtalon paljastuminen ei suuremmin hätkeytä. No, ehkäpä se on ihan realistinen elämäntarina sellainen!
Ei tästä mitään elämää suurempaa lukukokemusta muodostunut, mutta tulipahan luettua....more
Tuomo Polvisen "Venäjän vallankumous ja Suomi 1917-1920" (Docendo, 2020) on kai jonkinlainen kotimaisen historiantutkimuksen klassikko. Se ilmestyi alTuomo Polvisen "Venäjän vallankumous ja Suomi 1917-1920" (Docendo, 2020) on kai jonkinlainen kotimaisen historiantutkimuksen klassikko. Se ilmestyi alun perin kaksiosaisena 1960-luvun loppupuolella, mutta nyt siitä on otettu yksiin kansiin pakattu uusintapainos.
Ja hyvä niin! Polvisen tutkimus on kestänyt aikaa oikein hyvin, vaikka uudempaa aihetta käsittelevää kirjallisuutta onkin ehtinyt ilmestyä hyllymetreittäin. Se on myös hyvin vetävästi kirjoitettu ja yleistajuinen teos. Suomen kohtaloita maailmanpolitiikan tiimellyksessä seuraa kuin mitäkin jännitysromaania, vaikka lopputulos onkin tiedossa.
Se on myös ilahduttavan tasapuolinen esitys, vaikka ehtikin suututtaa ilmestyessään osan poliittisista piireistä. Polvinen ei nimittäin pitänyt Suomen itsenäisyyttä Leninin myötävaikutuksella saatuna lahjana, vaan enemmän bolsevikkien kylmänä poliittisena pelinä. Suomen katsottiin palaavan takaisin Neuvosto-Venäjän huomaan heti, kun sisällissota olisi päättynyt punaisten voittoon. Mene ja tiedä, mutta ihan hyvin tutkija näkemystään perustelee.
Olin itse kiinnostunut kirjan jälkimmäisestä osasta. Tutkimuksen keskiöön nousivat Venäjän sisällissota ja Suomen melko hankala rooli vastaitsenäistyneenä rajanaapurina. Sekasortoisessa tilanteessa oli vaikea veikata oikein voittajaa, etenkin kun niin ensimmäisen maailmansodan uuvuttamilla suurvalloilla kuin vastikään itsenäistyneillä mailla oli alueella omia intressejään.
Suomikin tahtoi ottaa osaa rajojen uudelleen järjestämiseen ja puhetta oli jopa hyökkäyksestä kohti bolsevikkien hallussaan pitämää Pietaria (tätä kannatti muun muassa Mannerheim). Valkoisten venäläisten kannattamisessa oli tosin omat ongelmansa, nämä kun pitivät loppuun asti kiinni ajatuksesta säilyttää Suomi osana emämaata.
Vaikka kirjan lukemisessa menikin lähes kuukausi, eivät päivät menneet hukkaan. Viiden tähden arvoinen lukupaketti, jota kelpaa suositella kaikille Suomen historiasta kiinnostuneille!...more
Carl-Fredrik Geustin "Punailmavoimat talvisodassa" (Koala, 2020) on hyvä osoitus siitä, ettei rautaisinkaan asiantuntija ole välttämättä paras mahdollCarl-Fredrik Geustin "Punailmavoimat talvisodassa" (Koala, 2020) on hyvä osoitus siitä, ettei rautaisinkaan asiantuntija ole välttämättä paras mahdollinen kirjailija. Luettelomainen teksti vilisee konetyyppejä, päivämääriä ja yksityiskohtaisia tietoja eri lentoyksikköjen vaiheista, mutta näin harrastajan näkökulmasta kirja on todella kuivaa ja puuduttavaa läpikahlattavaa, etenkin kun tapahtumia ei edes käydä läpi kronologisesti vaan yksikkö kerrallaan.
Jotakin ihan kiinnostavia yksityiskohtia vilahteli joukossa, kuten esimerkiksi se, että neuvostolentäjät väittivät ampuneensa alas enemmän koneita kuin Suomen ilmavoimilla oli koskaan ollutkaan, mukaan luettuna Spitfireja!
Tarkempi oikolukeminen ei olisi tehnyt kirjalle pahaa. Lukijalle kerrotaan ties montako kertaa, millä nimellä Puolan itäosien miehittämistä kutsuttiin. Vuonna 1808-1809 kutsuttua sotaa ei sen sijaan kuulu nimittää Pohjan sodaksi.
Valokuvat olivat erittäin hienoja ja profiilipiirrokset ainakin pienoismallarin näkökulmasta hyödyllisiä; tästä kirjalle täytyy antaa täydet pisteet.
Ei tätä kirjaa välttämättä ole sunnuntailukijalle tai minun kaltaiselleni harrastajalle suunnattukaan, mutta talvisodan ilmailusta kiinnostuneelle maallikolle suosittelisin ennemmin Antero Raevuoren kansantajuista tietokirjaa Tuho taivaalta: talvisodan pommitukset 1939-1940....more
Juha-Pekka Koskisen "Tulisiipi" (Like, 2019) on kiehtova romaani nuoresta Kaarle-pojasta, joka perheineen muuttaa paremman elämän toivossa talouslamanJuha-Pekka Koskisen "Tulisiipi" (Like, 2019) on kiehtova romaani nuoresta Kaarle-pojasta, joka perheineen muuttaa paremman elämän toivossa talouslaman kourissa kärvistelevästä USA:sta Neuvostoliittoon. Sitä ennen Kaarleen on kuitenkin ehtinyt tarttua pahemman luokan lentokuume, mistä on kiittäminen lentonäytöksessä tavattua Charles Lindberghia. Neuvosto-Karjalassa asiat eivät kuitenkaan ole paremmin, ja pian tilanne muuttuu entistä synkemmäksi, kun ihmisiä alkaa kadota ja systeemi paljastaa todelliset kasvonsa.
"Tulisiipi" ei kuitenkaan ole uudelleen kirjoitettu Antti Tuurin Ikitie, vaikka samoja teemoja onkin mukana. Vaikka Stalinin suuret vainot gulag-leireineen tulevat tutuksi, ottaa tarina kuitenkin uuden ja yllättävän, mutta siitä huolimatta kiinnostavan suunnan.
Elämän suurissa käännekohdassa päähenkilömme nimikin saattaa muuttua, ja vuosien varrella häntä ehditään kutsua niin Kaarleksi, Charlesiksi kuin Gennadiksi. Yksi asia on silti pysyvää laatua: rakkaus lentämistä kohtaan, sillä vain lentäessään ihminen voi olla vapaa ja onnellinen.
Koskisen romaanin vahvuus ovat ehdottomasti henkilöt, joihin huomaa kiintyvänsä ja joiden kohtaloista välittää oikeasti. Tarinassa ohimennen vilahtavista hahmoistakin muodostuu niin vahvoja persoonia, että heistä haluaisi tietää enemmän. Joukkoon on istutettu muutama historiallinen henkilö, joista yksi on legendaarinen "pääsuunnittelija" Sergei Korolev.
Tarina soljuu hienosti eteenpäin ja tuntuu huimista käänteistään huolimatta kohtalaisen uskottavalta, tosin vähän nikottelin kohdassa, jossa (view spoiler)[päähenkilön kerrotaan ampuneen alas yli kaksikymmentä saksalaiskonetta ensimmäisen kuukauden aikana. Lisäksi realismitutka tikitti siinä vaiheessa, kun viidenkymmenen ilmavoiton ässä lähetetään vankileirille vain sen takia, että tämä sattuu jäämään vangiksi. Tavallisille mosureille noin olisi saattanutkin käydä (hide spoiler)].
Loppukohtaus on jokseenkin mieleenpainuva, ja kylläpä tämä vuoden hienoimpien romaanien joukkoon taitaa nousta muutenkin!...more
Jim Ottovianin "T-Minus: The Race to the Moon" (Aladdin, 2009) on ihan onnistunut sarjakuva avaruuskisasta kuuhun. Näkökulma vuorottelee USA:n ja NeuvJim Ottovianin "T-Minus: The Race to the Moon" (Aladdin, 2009) on ihan onnistunut sarjakuva avaruuskisasta kuuhun. Näkökulma vuorottelee USA:n ja Neuvostoliiton välillä. Välillä joitakin mutkia laitetaan suoriksi ja joitakin henkilöitä yhdistellään juonenkuljetuksen nimissä, mutta pääasiallisesti tapahtumista kerrotaan sellaisina kuin ne tapahtuivat. Luullakseni albumista saa enemmän irti, jos lukijalla on edes pikkuisen pohjatietämystä aiheesta - muuten voi olla vaikea pysytellä kärryillä missä mennään. Mustavalkoinen kuvitus toimii....more
Vuonna 2019 luin paljon elämäkertoja ja avaruuden valloittamisesta kertovia tietokirjoja, joten oli ihan luontevaa, että lukulistalle valikoitui myös Vuonna 2019 luin paljon elämäkertoja ja avaruuden valloittamisesta kertovia tietokirjoja, joten oli ihan luontevaa, että lukulistalle valikoitui myös englantilaisen David Whitehousen teos "Kuun elämäkerta" (WSOY, 2005).
Whitehouse on tähtitieteilijä ja BBC:n tiedetoimittaja, ja ehkäpä sen vuoksi hän osaa kirjoittaa mukaansatempaavasti ja yleistajuisesti. Neuvostoliiton rakettiohjelmasta kirja tarjosi mukavasti tietoa, samaten suunnitelmista kuun käytöstä aseellisena tukikohtana (molemmat suurvallat suunnittelivat jopa atomipommin räjätystä kuussa) eivätkä hassumpia olleet myöskään varhaisemmasta kuututkimuksesta kertovat luvut.
Tekijä ottaa myös kantaa siihen, miten kuun on katsottu vaikuttavan ihmiseen, ja varoittaa heti etteivät kaikki tule pitämään siitä mitä hän kirjoittaa: tutkimusten perusteella ei voida nimittäin todeta, että kuu vaikuttaisi esimerkiksi rikostilastoihin, ja kaikenlaisen astrologian hän toteaa humpuukiksi.
Luultavasti omista lähtökohdistani johtuen en innostunut ihan niin paljon geologiaa ja kuun pinnanmuotoja käsittelevistä luvuista, mutta ihan kiinnostava tietokirjahan tämä kaiken kaikkiaan oli.
Loppuun hauska anekdootti syyskuulta 1959, jolloin Neuvostoliiton Luna3-luotain otti ensimmäiset kuvat kuun kääntöpuolelta:
Myöhemmin pidetyssä Kansainvälisen tähtitieteellisen unionin IAU:n kokouksessa otettiin esille epävirallisten nimien virallistaminen [...] Monet Yhdysvaltain valtuuskunnan jäsenet eivät olleet mielissään siitä, että Ricciolin pitkäaikaisesta perinteestä merien nimeämisestä mielialojen mukaan luovuttiin. Venäläiset olivat kuitenkin järkkymättömiä; he vaativat, että laajalle mare-alueelle annettaisiin nimeksi Moskovan meri.
Jonkin ajan kuluttua joku keksi nerokkaan ratkaisun. Kaikki olisi hyvin ja perinteitä kunnioitettaisiin, mikäli IAU päättäisi, että Moskova on mielentila. Neuvostovaltuuskuntaa kuuleman mukaan huvittaneen kepeän väittelyn jälkeen päätettiin, että Moskova todella on mielentila ja nimi jäi pysyväksi. (s. 220)...more
Luin viime vuonna Ville Ropposen ja Ville-Juhani Sutisen Luiden tie – Gulagin jäljillä, jossa mainittiin myös Aino Kuusisen dramaattisesti nimetty muiLuin viime vuonna Ville Ropposen ja Ville-Juhani Sutisen Luiden tie – Gulagin jäljillä, jossa mainittiin myös Aino Kuusisen dramaattisesti nimetty muistelmateos "Jumala syöksee enkelinsä: muistelmat vuosilta 1919-1965" (Otava, 1972). Niinpä nappasinkin sen kirjastosta mukaani.
Aino Kuusinen (1886-1970) muistelee teoksessa elämäänsä Neuvostoliitossa, jonne hän päätyi avioiduttuaan Otto Wille Kuusisen kanssa. Luotto kommunistisen yhteiskuntajärjestelmän kaikkivoipaisuuteen alkoi horjahdella heti alkupuolella, sillä korkea-arvoisen virkamiehen puolisona hän pani merkille, kuinka etuoikeutettua elämää hän elikään verrattuna tavalliseen neuvostokansalaiseen (voi toki pohtia, kuinka paljon Kuusinen on mahtanut asiaa tuoreeltaan harmitella). Juopuneen Stalinin tapaamista hän myös teoksessaan muistelee kauhulla.
Toimelias Kuusinen työskenteli Kominternin palveluksessa ja tiedustelupalvelun agenttina muun muassa Yhdysvalloissa ja Japanissa. Japanissa hän tutustui muun muassa maailmanhistorian lehdille jääneeseen vakoojaan Richard Sorgeen.
Omat koirat purivat kuitenkin ja lujaa. Aino Kuusinen pidätettiin Stalinin vainoissa vuonna 1938, ja seuraavien viidentoista vuoden aikana hänelle ehtivät tulla tutuksi niin pahamaineinen Ljubljankan vankila kuin Vorkutan vankileiri Komin tasavallassa. Neuvostojärjestelmän ja gulagin kauhut tulevat teoksesta hyvin esille. Vallankumous pisteli uskollisimpiakin lapsiaan poskeen oikein urakalla. Otto Wille Kuusinen ei samaan aikaan pistänyt tikkua ristiin hänen vapauttamisekseen. Ironista kyllä, Ainolla itsellään olisi ollut mahdollisuus laittaa OWK pahemman kerran liriin, mutta siihen hän ei halunnut ryhtyä.
Vapauttamisensa jälkeen syystäkin katkeroitunut Aino matkusti heti ensimmäisen tilaisuuden tullen länteen ja myös jäi sinne. Hänen muistelmansa julkaistiin vasta hänen kuolemansa jälkeen.
Lukijalle jää toki vastuu siitä miten asioita muistetaan tai halutaan muistaa, mutta tutustumisen arvoinen teos kaikille Neuvostoliiton historiasta kiinnostuneille!...more
Oleg V. Khlevniukin "Stalin: Diktaattorin uusi elämäkerta" (Tammi, 2019) on informatiivinen mutta siitä huolimatta tämmöisen maallikon näkökulmasta heOleg V. Khlevniukin "Stalin: Diktaattorin uusi elämäkerta" (Tammi, 2019) on informatiivinen mutta siitä huolimatta tämmöisen maallikon näkökulmasta helposti sulatettava yleisesitys Stalinin elämästä. Kaikin puolin erinomainen elämäkerta, jota kelpaa suositella kaikille Neuvostoliiton historiasta kiinnostuneille! ...more
Ville Ropposen ja Ville-Juhani Sutisen "Luiden tie: Gulagin jäljillä" (Like, 2019) sai alkunsa kun kaksi tietokirjailijaa matkusti pitkin ja poikin VeVille Ropposen ja Ville-Juhani Sutisen "Luiden tie: Gulagin jäljillä" (Like, 2019) sai alkunsa kun kaksi tietokirjailijaa matkusti pitkin ja poikin Venäjää, tarkoituksenaan tutustua Neuvostoliiton pahamaineiseen "vankileirien saaristoon" tai oikeammin leireistä jääneisiin muistomerkkeihin ja muistijälkiin. Lopputuloksena syntyi tämä varsin kiinnostava teos, jota voi pitää jonkinlaisena matkakirjan ja itänaapurimme historiaa käsittelevän tietokirjan välimuotona.
"Luiden tie" on ihan hyvä yleiskatsaus vankileirijärjestelmän historiaan (n. 1930-1960). Stalinin noustua valtaan vankileirien ja vankien määrä lisääntyi, mutta mielenkiintoista kyllä, poliittisia vankeja leireillä oli suurimmillaankin vain kolmannes. Suuren terrorin vuosina 1936-1938 vankimäärä miltei kaksinkertaistui 1,8 miljoonaan "kansanviholliseen", jota kyllä sitten epäinhimilliset olosuhteet, epidemiat ja teloitukset vähensivät. Gulag-vankeja käytettiin myös erilaisten rakennushankkeitten pakkotyövoimana, mutta se ei ollut kovin tehokasta, ja taloudellinen hyöty jäi verrattain pieneksi.
Hrustsevin suojasään koittaessa gulag-järjestelmä ajettiin alas, vaikka vankileirit eivät lopullisesti kadonneetkaan. Se merkitsi monenlaisia haasteita niin vapautetuille vangeille kuin heidän omaisilleen, eikä korvauksia pahemmin jaeltu. Syyttömänä tuomittu saattoi kyllä saada kovan byrokratian jälkeen maineenpalautuksen.
Sutinen ja Ropponen käsittelevät teoksessaan myös gulag-kirjallisuutta, joka onkin yksi tärkeä muistamisen elementti. Aleksandr Solzhenitsynin tuotantoon pitäisi perehtyä tarkemmin jossakin vaiheessa, mutta erittäin kiinnostavalta vaikutti myös Aino Kuusisen muistelmateos Jumala syöksee enkelinsä. Arkadi ja Boris Stugatski käsittelivät scifiteoksissaan Stalinin terroria hekin, kätkien sen toki rivien väliin.
Leireillä oli myös kirjastoja, joissa oli kai etupäässä Leninin koottuja, mutta tiettävästi kokoelmiin saattoi kuulua myös Neuvostoliitossa muuten kiellettyjä teoksia. "Ehkä niiden ei katsottu enää voivan turmella toisinajattelusta muutenkin tuomittuja vankeja", tekijät toteavat.
Nykypäivästä sen verran, ettei gulag ei ole Venäjällä kielletty tai vaiettu aihe, mutta muistomerkit sijaitsevat usein syrjäisillä paikoilla, eivätkä ne ole välttämättä yleisesti kovin tunnettuja. Nykyisin maassa tuntuu olevan myös entistä enemmän ymmärrystä Stalinin hallintoaikaa kohtaan....more
Loading...
